Helmikuinen hiihtotarina

Satoi lunta. Kevyitä hiutaleita leijasi tasaisesti ja peitti vanhan lumen paksuun puuterimaiseen kerrokseen, jossa sukset uivat näkymättömissä. Jälkeeni ei jäänyt selkeää latua, vaan kevyt lumi asettui suksen painuman päälle ja jätti jäljen, joka olisi voinut olla minkä tahansa ison eläimen kulkureitti.

Joku oli vetänyt perässään ahkiota ja siitä oli jäänyt kourumainen painanne hankeen. Jälki ylitti Kerojoen ja uskalsin ylittää joen reitin kohdalta. Edessä avautui metsäisten saajojen pilkottama Kukasvuoma.

Kitukasvuiset suomännyt kokosivat entisen taakkansa päällä kevyttä puuterilumikerrosta pehmentäen ja vääristäen puiden muotoja.

Lumisade teki maiseman oudon hahmottomaksi; jänkää reunustava metsä erottui epämääräisen rikkonaisena, tummana nauhana valkoisen harson takaa.
Sukset liikkuivat lumessa täysin äänettömästi. Luminen metsä vaimensi kaikki äänet ja hiljaisuus oli suorastaan korviin koskevaa, vain hiutaleiden putoaminen vaatteille aiheutti pienen, tuskin erottuvan pehmeän äänen, oman hengitykseni lisäksi.
Mietin mikä minua tässä niin viehättää. Viehättää paljon enemmän kuin hiihto keväisellä auringon kilottamalla hangella. Ehkä tämä valkoinen autius ja äänettömyys toi illuusion siitä, että olin kaukana ja yksin. Tuttuja tuntureitakaan ei näkynyt; olisin voinut olla ihan missä vain erämaassa ja kaukana kaikesta.

En tuntenut varsinaisesti samaistumista, mutta mieleeni tuli kiistellyn kittiläläisen taiteilijan Kalervo Palsan maalaus miehestä, joka kasvot kuurassa hiihtää talvisessa maisemassa. Lunta sataa ja kuvasta henkii kylmyys ja yksinäisyys.
Talvinen maisema missä mies hiihtää on kuitenkin sisällä huoneessa ja ikkunaruudusta näkyy kesäinen kukkien kirjavoima pihamaisema ja keinussa istuva pikkutyttö.
Voiko yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta voimakkaammin kuvata.

Ylitin muutamia mäntyvaltaisia saajoja. Niiden sisällä hiihtäminen tuntui jotenkin ahtaalta ja aina kun mahdollista suunnistin avojänkälle. Pari kertaa vastaani tuli vanhan talvitien merkki: vinon ristin muotoon naulatut kepit puun kyljessä. Kukahan sitäkin reittiä oli viimeksi tarvinnut.

Aloin lähestyä Kukasjärveä ja päätin kääntyä sen pohjoisrannalta takaisin.

Puolivälissä paluumatkaa halusin levähtää ja istuin reppujakkaralle nauttimaan eväitäni. Lumisade oli loppunut ja maisema alkoi selkiintyä tunnistettavaksi. Aakenuksen ääriviivat alkoivat hahmottua itäisestä horisontista erottuen vain vähän vaaleampana harmaata taivasta vasten.

Hiljaisuuden katkaisi korpin klong -ääni, ja kohta musta lintu viuhtoikin saajon takaa vuoman päälle. Kohdallani se keikautti siipiään kuin tervehdykseksi, vai halusiko vain tarkistaa olisinko jo kypsä nokittavaksi. Kukapa ne korpin aivoitukset tietää, tuon linnun älykkyyttä, ja eri äänien matkimiskykyä olin usein ihaillut metsällä ollessa. Oli minuakin hämännyt hirven kontaktiäänellä useita kertoja.

Ryypiskelin termoksen sisältöä, kuuntelin korpin äänen jälkeistä hiljaisuutta ja katselin Jukolan Laurin tapaan puita väärii, jotka pupulimainen lumi oli muotoillut mitä mielikuvituksellisimpiin hahmoihin.

Havahduin ensimmäisiin vilun väreisiin. Helmikuinen lyhyt päivä alkoi painua hämärään.
Kenottelin repun selkääni ja lähdin hiihtämään Linkupaloa kohden. Korpin kellomainen ääni soi vielä pitkään mielessäni.