Kuutamolla

Pysäköin autoni Hotelli Äkäskeron hiljaiselle pihalle. Vähän huonoa omaatuntoa potien, koska näin kyllä kyltin missä ilmoitettiin pysäköinnin olevan kiellettyä muille kuin hotellin asukkaille. Siellä ei nyt kuitenkaan ole asukkaita. Hotelli on pimeä ja vain yksi ulkovalo palaa rakennuksen päädyssä. Nousen autosta ja aistin ensivaikutelmaa tunnelmasta. Samalla kun laitan suksia jalkaani, totutan silmiäni ympärilläni vallitsevaan hämärään. Minulla on otsalamppu, mutta en halua käyttää sitä nyt.    

Kuu on vähän metsänrajan yläpuolella ja heittää pitkiä varjoja hotellin edessä olevalle Pekanjärvelle. Hiihtelen hotellin aution pihan läpi ja suksien rasahtelu jäisellä pihalla kertautuu kaikuna seinästä. Edelleen tunnen kuin olisin jotenkin luvattomissa puuhissa, yksityisellä alueella, toisten pihalla. Oloni helpottuu, kun pääsen metsän suojaan ja jänkälle, joka reunustaa Pekanjärveä. Pysähdyn ensimmäisen kerran ja kuuntelen. Kuu on noussut ylemmäs ja valaisee Äkäskeroa ja latoa järven rannalla. Hiihdän ladon etupuolelta ja katselen kuinka paksu lumikerros painaa rakennusta ja kuurakiteet helmeilevät vanhojen hirsien pinnalla. Siihen näkymään voisi pysäyttää ajan; joskus sata vuotta sitten on lato ollut täysikuun valossa ihan samanlainen. Eikä välttämättä juuri tämä lato, mutta joku lato jossain samanlaisen jänkän reunalla, samanlainen kuusimetsä takanaan. Sieltä on heiniä haettu tarpeeseen hevosella tai porolla. Hiihdän jonkin matkaa ladolta ja otan kuvia menneisyyden ihminen ja luonto -asetelmasta.

Jatkan matkaani Äkäskeron ja Mustakeron välistä maastoa seuraten. Eräällä pienellä jänkäaukealla on tykkylumen muotoilema pieni rämekuusi, joka on ottanut kuin jonkin keskiaikaisen tanssivan hovinaisen muodon; kaksi kuivunutta oksaa kuin sivuille levitetyt kädet, ja nietokset ovat muotoilleet tanssijalle pitkän laahusmaisen hameen, joka laskostuu kauniisti kuin pyörähtävän liikkeen vaikutuksesta. Kuun valo ja tummat varjot tekevät näystä elävän.

Kuvaushetkellä aina rauhoitun ja tunnen kuinka syke laskee. Asettelen kameran jalustaan ja säädän valotuslukemat ja katselen näkyä etsimen läpi, taustalle keron rinnettä ja tummia puita. Nousen keron laitaa niin korkealle, että Pallaksen huiput alkavat pilkottaa Mustakeron takaa. Äkäsjärven ja Jerisjärven rantojen taloista näkyy valoja pieninä pisteinä. Täysikuu hehkuttaa Pallaksia ja varjottaa sen edessä siintäviä maisemia. Keskityn imemään näkömuistiini tuota himmeän keltasävyistä auerta.

Aikani kuvattuani lastaan kameravarusteet reppuuni ja lähden paluumatkalle. Lasken rinnettä lyhyitä matkoja kerrallaan. Puiden varjot muuttavat maisemaa petollisesti enkä voi tietää millaisiin notkoihin sukseni voi sukeltaa. Pidän vauhtini hiljaisena ja lasken rinnettä viistoon vaihtaen väliin suuntaa. Pakkasen kiristymistä ei huomannut tunturissa, mutta alempana se alkaa poskissa ja hengityksessä tuntua.

Olen varautunut siihen pettymykseen, kun kuutamolla otetut kuvat aukeavat näyttöpäätteelle. Siksi olen yrittänyt painaa muistiini sävyjä, että ne kuvankäsittelyssä edes likimain löytäisin. Pettymys taitaa kuitenkin tulla siitä, etten voi tunnetilojani siirtää valokuviin, ne eivät mahdu niihin. Sitä yksinäisyyden tunnetta avaran talvisen taivaan alla, sitä kiitollista pientä pelonsekaista onnellisuutta, hetkittäistä kuin unessa oloa

– lumen ja kuunvalon kaunista harhaa.