Metsäsuksiretkellä

Metsä on mustavalkoinen ja hiljainen.

Oikealla puolen Äkäskeron pitkää rinnettä kulkusuunnassa. Tällä säällä se ei näytä tunturilta, vaan kuusien peittämältä vaaralta.

Olikohan se 70 -lukua, kun jotkut tahot suunnittelivat Äkäskeron päälle pienkoneiden lentokenttää. Varmaan loistava matkailuidea omassa ajassaan, nyt se tuntuisi kauhealta. Onneksi rahoitusta ei saatu, tai se kompastui johonkin muuhun byrokraattiseen lillukanvarteen. Tuskin monikaan ajatteli luonnon monimuotoisuutta tuohon aikaan.

Uutta lunta on satanut sen jälkeen, kun viimeksi liikuin metsäsuksilla. Upottavassa lumessa hiihtämisessä pätee sama viisaus kuin jalankulussa – mitä pidempi matka, sen lyhyemmät askeleet. Alkumatkasta pulssia ja hengitystä pitää tasata aina vähän päästä. Pari päivää sitten hiihtelin pohjoissavolaisessa talousmetsässä. Lunta oli vähemmän ja puut pieniä. Pienellä suojelualueella kuuset olivat isoja ja eri rotuisia kuin meidän myötäoksaiset siperiankuuset. Täällä kynttiläkuusten keskellä olen kotona.

Pilvisen kaamossään puristamassa jänkä-, metsämaisemassa tunnen rauhaa, jota en missään muualla tavoita. Maiseman hiljaisuus, vähävärinen niukkuus ja kostea melkein huomaamaton lumisade luovat kapea-alaisen todellisuuden, missä kuuluu vain suksen ääni sen painuessa lumeen ja suoaukean takana näkyy metsänreuna omine salaisuuksineen.

Taivas on harmaa ja vaikka aivoni mieltävät lumen valkoiseksi, on se jo painumassa vähävaloiseen sinisyyteen. Kamera on armoton ja latistaa kokonaisvaltaisen metsän tunnun rajattuun neliöön ja tylsän siniseen pakkoväriin.

Saavun kuusivaltaisen sekametsän laitaan, hiihdän metsässä ja katselen vähäisiä elämän merkkejä lumen pinnalla. Jänikset juosseet ja jossain vaiheessa tuttuun askelkuvioon risteävät ketun jäljet, kuinkahan lie käynyt. Poro tai hirvi kahlannut kuusten välistä. Jäljet ovat vanhoja, lunta satanut peitoksi eikä sorkkakuviota erota. Jälkien mutkittelusta päättelen poron kulkemaksi.

Pysähdyn pitkiksi ajoiksi katselemaan jänkkään rajautuvan metsäniemekkeen päässä kasvavaa koivukäkkärää ja koivun takaisen suon takana harmaaseen taivaaseen sulautuvaa vaaran selkää. Juuri nyt en ajattele mitään; ajatukseni hyväksyvät sen niukan idyllin, minkä tuo kuva aivoihin synnyttää. Niin arkista ja tavanomaista, mutta täydellisen kaunista.