Nilivaaran poroaidalta kohti tunturia

Kesäinen poroaita kasvoi vahvasti nokkosta. Talvella ruokailleet porot olivat polkeneet ja lannoittaneet maaperää ja ilmeisesti nokkonen viihtyi tuossa ympäristössä. Poroja ei tähän aikaan näkynyt, ne olivat hajaantuneet metsiin ja varmaan tähän aikaan ravitsivat itseään sienillä. Poroaidan sisäpuolella oli oma ominaistuoksunsa, josta ei voinut sanoa oliko se hyvää vai vastenmielistä, jotain siltä väliltä.

Talviruokinta-alue jatkui aidan ulkopuolellakin ja merkkinä siitä heinää oli kasvanut ikipetäjien ympärille. Viimein maasto muuttui metsäisemmäksi ja osuin reitille, joka johdatti kohti Tahkokurua. Reitin ympärillä varvikossa näkyi tämän vuoden mustikkasatoa osin jo täydessä kypsyydessä ja kulkiessani välillä koukkasin marjoja suuhuni.

Kansallispuiston vanha metsä on aina yhtä lumoava ja rauhoittava. Jotenkin voi aistia esi-isien hengen ja muistot tässä ympäristössä. Täällä on metsästetty, marjastettu, laidunnettu poroja ja haettu tarvepuita.

Kesängin ympäristö on ollut hyvää maalintumetsää ja itsekin olen ennen kansallispuiston tuloa hiipinyt pystykorvan haukulle sumuisena aamuhetkenä. Koira haukkunut ukkometsoa ja metso hionut koiralle petäjän oksalta. Joskus pudotus onnistui, joskus taas lintu havaitsi metsästäjän liikkeen ja nousi siivilleen.

Tänään olen tyytyväinen, että alue on rauhoitettu ja korkeintaan kameran linssillä tähtään. Yhtenä keväänä sattuikin, että hiihtoretkellä huomasin metson jälkiä näillä samoilla paikoilla. Kiertelin jälkiä seuraten ja sihautin suullani. Äkkiä kuusen takaa ryntäsi ukkometso pyrstö levällään ja täydessä soidinkiihkossa. Siipi laahasi alhaalla, piirsi lumeen jälkeä ja linnun kurkusta kuului käheää ääntelyä.

Musta anorakkini sai metson päättelemään minut kilpailijaksi ja se ryntäsi kohti sillä mielin, että karkottaa mokoman gigolon tiehensä. Olin polveni varassa suksen päällä ja sain otettua useamman kuvan juhlapukuisesta metsän isännästä. Kun nousin seisomaan, lintu ikään kuin nolostui, veti siipensä ja pyrstönsä suppuun ja meni kuusen alle miettimään erehdystään.

Tuo kuva on tauluna seinälläni; ilta-auringon säteet korostavat soidinmetson monipuolista sävytystä, mustaa, vähän ruskeaa, kaulan alueen metsän vihreää ja kirkkaan punaisia silmäkulmia.

Nyt metsoja ei näkynyt ja aloin nousta yhä kivisemmäksi muuttuvaa reittiä. Lopulta olin paljakalla ja jalan alle osui vain vihertävän sävyisiä tunturikiviä.

Alkumatkan laiskotus hävisi ja nousin Kesängin huippujen välistä matalampaa satulaa ylemmäs. Välillä käännyin tulosuuntaani ja kuvasin kanervikolla kasvavia kuivettuneita keloja ja mitä kummallisemmin taipuneita tunturikoivuja.

Eräässäkin puussa varsi lähti tyven yläpuolelta alaspäin, mutta sitten koivu olikin päättänyt kurkottaa vaakatasosta ylöspäin, kasvanut jonkin aikaa siihen suuntaan, mutta sitten kuitenkin alkanut taas epäröidä sellaista korskeutta ja taivuttanut latvaansa taas maan suuntaan.

Tunturin puut ovat nöyriä, mutta sitkaita. Kivikon välissä olevilla kanervapilkoilla kasvaa mustikoita, jotka parhaimmillaan ovat kuin omaa lajiansa. Mustia täyteläisen makuisia, hitaasti kypsyneitä marjoja.

Kaikkina kesinä ei tunturimustikka kasva. Liika kuivuus, tai liika kosteus heikentää kypsymistä, mutta joinain kesinä rinteen kanervapilkat antavat runsaan sadon myöhäiseen syksyyn asti.

Tulin sille korkeudelle, että tunturin takainen Lalvavuoma ja siinä risteilevät metsäkannakset alkoivat näkyä. Tuolla olivat äkäslompololaisten vanhat heinäniityt. Näin kesäaikaan vuomat olivat hankalakulkuisia ja alue sai olla omassa rauhassaan. Totovaarat olivat jääneet pilvien taakse ja pian muukin maisema hävisi utuun.

Alkoi sataa vettä ja minulle tuli kiire laittaa kamera reppuun. Lopetin maiseman ihailun ja lähdin rinnettä alas varoen liukkaita kiviä. Vettä tuli ihan maahan asti ja kävellessäni panin merkille, kuinka tunturikivet pesivät itsensä. Kiviin vuosituhansien aikana muodostunut sammal alkoi loistaa kirkkaan vihreänä.