Peurakaltion tiellä

Pakkasta oli jotain kymmenisen astetta ja hötyräistä lunta nakkeli hiljalleen. En lähtenyt poljettua reittiä nousemaan Äkäskerolle, sen laidalla kulkeva jänkäaapa viehätti enemmän.

Metsä jängän reunalla oli rämemäistä kuusimetsää, jossa ei mitään kummempaa tavoiteltavaa ollut, mutta sitä kohti suuntasin, toiveissa, että jos jotain kuitenkin. Kamera oli kiinni repun rintaremmissä, mistä sen nopeasti voisi tempaista käsiin.

Muutamia aavalla liruvia ojia tuli ylitettäväksi. Oli katsottava tarkkaan ylityspaikat, sillä ohuen lumipeitteen alla ne olivat petollisen sulia enkä halunnut suksen pohjiin jäätynyttä sohjolunta.

Keskellä suota missä ei ollut ojasta kertovaa painannetta oli pieni sula silmäke kuin mustetahra valkoisella paperilla. Varovasti hiihdin sen reunalle ja sauvalla koetin syvyyttä. Sauva upposi pohjaa tavoittamatta. Jaha, pitää näköjään olla tarkkana täälläkin, vaikka lumen alta kurkkiva pajukko kertoikin, että kiinteällä maalla ollaan.

Oli kuin olisi liikkunut mustavalkoisessa ankeassa maisemakuvassa.

Muistelin A. E. Järvisen novelleja, joissa hän usein kuvaili hiihtoa samanlaisissa maisemissa, huurremetsoja ampumassa. Joskus ankarassa pakkasessa, joskus lumituiskussa.
Hän veti ahkiota koko päivän ja hämärissä rakensi asentopaikan, kaatoi hongan ja teki rakotulet. Keitti ampumistaan linnuista iltakeiton ja asettui kiitollisena nukkumaan kotokseensa havujen päälle.
Hänen ristiriitainen virkansa oli metsän arvioiminen suuria avohakkuita varten. Myöhempien aikojen novellissaan hän surullisena ihmetteli, kun ei enää tuntenut nuoruutensa maisemia puuttomaksi hakatussa Pomokairassa.

Jänkä ei ollut leveä, mutta pienen kapeaman jälkeen se jatkui toisena aukeana. Kapealta kohtaa oli poro kulkenut ja niiden vieressä pyöreät isohkot jäljet, joita arvailin ahmaksi tai ilvekseksi. Lumikerros oli satanut jälkien päälle ja ne katosivat kuusikkorämeeseen.
Vauhtini oli verkkaista ja välillä kuuntelin korviin käyvää hiljaisuutta ja katselin yksitoikkoista, mutta oudosti viehättävää maisemaa. Jänkää reunustava metsä erottui vaalean lumihäkärän läpi pehmeänä ja tummana. Havujen vihreyttä ei erottanut.

Dronekuvassa olisin näyttänyt aika yksinäiseltä lumisateisella aavalla. Muistin eräästä matkakuvauksesta lauseen: ”Onko mitään yksinäisempää näkyä kuin mongolialainen mies mongolialaisella autiomaalla”.